110512

Sanotaan, että parisuhteessa pitäisi keskustella siitä, missä menee pettämisen raja, jotta kumpikin tietää mikä on sallittua ja mikä ei. Niin itsekin oon ajatellut. 


Mutta entä, jos otat asian puheeksi miehesi kanssa, ja tämä sanoo ensimmäisenä: "Ai mä en riitä sulle? Sä aiot vai pettää mua? Vai ootko pettäny jo, ja haluat nyt selvittää oliko se sallittua vai ei?"


Ei, ei, ei. En ole pettänyt, enkä aiokaan. En ikinä. Miten saan mieheni tajuamaan? Tuskin mitenkään. Kaikkeni olen yrittänyt.


Mutta. Haluaisin vain tietää mitä mieltä mieheni on siitä, että esimerkiksi halaan kaveripoikaa, kun näemme pitkästä aikaa. Tai vietän aikaa miespuolisten ystävieni kanssa, joita mulla on useita, tai jutellen pintaakin syvemmistä asioista heidän kanssa. Toisinaan on helpompaa, kun teen sen salaa. En siksi, että olisi jotakin salattavaa. Vaan siksi, että näin pääsen helpommalla. 


Onko tällaisten asioiden kertomatta jättäminen pettämistä? Vai pelkästään valehtelua? En tiedä, mutta sen tiedän, hyvä asia se ei ole. 


Vihaan valehtelemista. Vihaan valehdella, vihaan kun mulle valehdellaan. 
Taidan olla tekopyhä. Itsekäs. 


Mutta en aio valita mieheni ja ystävieni välillä. Jos he eivät tule keskenään toimeen, en sitä vaadi. Ei heidän tarvitse viettää aikaa toistensa kanssa. Mutta molemmat ovat minulle tärkeitä. Kumpa nekin sen ymmärtäisi...